Viimeisen kamassin tähtihetki

Ruotsinsuomalaisella Rauli Lehtosella oli nuorena salainen unelma, josta hän ei halunnut kertoa kenellekään. Muut olisivat ehkä pitäneet häntä hiukan outona.
Raulin unelmana oli matkustaa Siperiaan ja nähdä Baikaljärvi, ennen kuin hän laskisi matkasauvan kädestään.
Hieno ajatus, että se oli nimenomaan Baikal - eikä jokin läheisempi kuten Inarinjärvi tai Ruotsin mahtijärvi Vänern! Pahimmassa tapauksessa hän olisi voinut jäädä Nokialle soutamaan ja huopaamaan Pyhäjärven vesiä. Silloin nämä jutut olisivat jääneet kertomatta.
Raulia ajoi eteenpäin sisäinen pakko nähdä Baikal - mutta samalla toinenkin näky: vetää mukaan mahdollisimman monta kanssamatkaajaa sen virran rantamille, joka ei koskaan jäädy. Kristallivirran.
Se polte, joka ajoi Raulin Baikalille ja Siperiaan, ajoi hänet myös kulkemaan kiemurtelevia, kivisiä, helteen polttamia autiomaapolkuja turkkilaisen vyöhykkeen etäisimpään kolkkaan - Turkmenistaniin. Keski-Aasian ja Kaukasian muslimitasavallat tulivat erityisen tutuiksi tälle miehelle.
Kirjassaan Viimeinen kamassi Rauli kertoo monista idän ihmisistä. Tuo viimeinen kamassi oli siperialainen Klavdija Plotnikova, joka kuoli 1989. Kamassit kuuluivat samojedikansoihin, joita yleisesti pidetään suomalais-ugrilaisten etäisinä sukulaisina.
Vuonna 1970 Klavdija eli Baba Klava haettiin Siperiasta Tallinnaan suomalais-ugrilaisten kansojen kielitieteelliseen maailmankonferenssiin. Hän oli konferenssin kuumin nimi - viho viimeinen kamassi. 
Tutkijoita kiinnosti, miten hän oli säilyttänyt äidinkielensä, vaikka hän oli elänyt jo yli 20 vuotta viimeisenä kamassina voimatta puhua kieltä kenenkään kanssa.
"Siinä hetkessä Baba Klava ymmärsi, että tämä oli hänen hetkensä, juuri se jota hän anoen oli Jumalalta pyytänyt."
Lehdistö, radio, televisio - kaikki odottivat Baba Klavan sanoja. Kun hän sitten avasi suunsa ja vastasi, pyhyyden ilmapiiri laskeutui auditorioon.
Baba Klavan vastaus mykisti kaikki.
 
Esko Halme